Oppi ei ojaan kaada

Tasakymmenien täyttämisen lähestyessä aloin miettiä vanhaa sanontaa "oppia ikä kaikki". Pitääkö se paikkaansa, onko noin oikeasti?

Onhan sitä toki opittu kävelemään ja puhumaan nuorella ikää, varmaan siinä kahden vuoden kieppeillä viimeistään. Joku on voinut oppia jo aikaisemmin. Oppiminen onkin huikeaa lapsena. Joka päivä saa uusia tietoja ja taitoja. Ei vaan itse muista, kuinka niitä kaikkia keskusmuistiin ladattiin.

Ensimmäinen oma muisto oppimisesta lienee polkupyörällä ajon oppiminen. Äidilläni oli kauniin vihreä polkupyörä. Jos oikein muistan, se oli merkiltään Record.

Pyörässä oli alumiininen, koko ketjun peittävä ketjusuoja ja kirjavat suojaverkot tarakan alapuolella, etteivät lasten jalat menisi pinnojen väliin. Tietämättömille tiedoksi: tarakka on siis murresana ja tarkoittaa tavaratelinettä, johon oli kiinnitetty jonkinlainen lastenistuin. Siihen aikaan ei ehkä kuitenkaan standardin EN 14344 mukainen turvaväline.

Tähän pyörään isä-Jalmari sahasi höylätystä koivulaudasta istuimen, joka aseteltiin naistenpyörän runkoon siten, että pystyin istualtani potkuttelemaan pyörää. Kun tasapaino löytyi, aloin polkemaan pyörää seisaaltaan.

Keinoja ja tyylejä oli siihen aikaan monia. Monet ikätoverini joutuivat ajamaan miestenpyörää rungon välistä. Oppimista oli siinäkin.

Omat käteni sojottivat ajaessa korkealle kohti taivasta ja ohjaustankoa. Apinakiikkuhan se oli, mutta sillä opin ajamaan. Oppi oli tärkeä, koska jo seuraavana vuonna lähteä kansakouluun kaikkea muuta oppimaan.

Kolmen kilometrin koulumatka taitettiin useimmiten polkupyörällä. Jotkut väittävät hiihtäneensä kouluun kesät talvet. Lienee liioittelua useimmilta. Nykyisinä talvina se ainakin on mahdotonta.

Oppiminen tapahtui tässä tapauksessa siis oppimista varten. Voisi siis ajatella, ettei mitään uutta opita, ellei jotain opita jo sitä ennen. Vallitsee siis eräänlainen jatkuvan oppimisen ilmiö.

Ja onhan sitä elämässä paljon opittavaa, tarpeellista ja tarpeetonta. Oma oppimattomuuteni ilmeni puhelimen huollossa. Valmista puhelinta luovuttaessaan hienomekaanikko kysyi, käytänkö feisiideetä.

Luulin kuulleeni väärin ja pyysin toistamaan. Kuulin saman uudelleen. Ilmeisesti vastaukseni viipyi liian kauan, koska vierestäni kuului oppineemman työtoverin tiuskaisu "ei käytä".

Sain puhelimeni takaisin ja saman tien nopean oppitunnin kasvojentunnistustoimintoon. Tarpeettomalta tuntui, ainakin pyörällä ajamisen taitoon verrattuna.

Uutta siis tulee niin tekniikkaan kuin muillekin aloille. Työpaikoilla tämä saattaa näkyä ahdistavana, jos muutosta ei hallita myös koulutuksen ja perehdytyksen kannalta.

Uusia työkaluja, työmenetelmiä ja ohjelmia otetaan käyttöön yhä nopeammalla tahdilla. Harva sorvaa enää manuaalikoneella, vaikka sekin taito on jonkun osattava. Muutoksesta huolehtiminen on otettu huomioon myös työehtosopimuksissa. Työhyvinvointikirjausten yhteyteen on lisätty ohjeet muutosvaikutusten huomioimisesta.

Omaan oppimiseeni vielä sen verran, että mitään oppimaani en ole katunut. En edes tupakanpolttoa, koska siitäkin olen jo päässyt eroon – siis poisoppinut – aikoja sitten.

Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija

Kirjoitus on julkaistu alun perin Insinööri-lehdessä.